tekstejä

Syksy tietää,
milloin on aika päästää irti.

Lehti ei putoa,
koska se on epäonnistunut kasvamaan.
Se putoaa, koska sen aika on tullut.

Ehkä mekin saamme joskus pysähtyä sen äärelle,
mitä olemme kantaneet,
mitä olemme kasvattaneet
ja mistä voisimme jo hellittää.

Kaiken ei tarvitse kulkea kanssamme seuraavaan vuodenaikaan.

Joskus irtipäästämistä voi tunnustella aivan pienesti.
Ilman kiirettä.

Voit pysähtyä hetkeksi jonkin sellaisen äärelle,
mistä olet valmis hellittämään;
ehkä huolen, ajatuksen, vaatimuksen tai yhden asian,
jota olet yrittänyt kannatella.

Anna hengityksen kulkea.
Ehkä uloshengityksen aikana voit antaa itsellesi luvan hellittää tuosta taakasta edes aivan vähän.

Voit myös kokeilla poimia maasta jotakin,
joka on jo pudonnut, kuten lehden, kävyn tai sopivalta tuntuvan kiven.

Pidä sitä hetki kädessäsi.
Anna sen muistuttaa sinua siitä,
että kaikella on aikansa.

Ja, kun olet valmis, avaa kätesi.

Anna sen pudota.

Ja viivy hetki siinä, mitä sinussa tapahtuu. Aisti ennen kaikkea kehoasi, viipyile sen äärellä kaikessa rauhassa, arvottamatta mitään tai pakenematta ajatusten mereen.

Mitä huomaat? Voitko pysyä huomiosi äärellä hetken aivan rauhallisena? 

Jatka sitten matkaasi rauhallisesti eteenpäin. Suuntaa huomiosi hetkeksi hengitykseen, ankkuroi itsesi siihen ja etsi samalla syksyn värejä ympäristöstä. Anna katseen viipyillä värimaailman yltäkylläisyydessä, luonnon taidenäyttelyn äärellä, ja anna kaiken olla sinussa hetken kuten kaikki on. Hengitys ankkurina.

Olen lomalla 10.10–18.10.

Kiireinen kevät on jo taipunut kesään. 

Huomaan kirjoittaneeni viime viikkoina kalenterini kulmaan pieniä, irrallisia havahduksia. Elämä tuntuu puhuvan hiljaisemmalla äänellä. Ehkä se laskettaa minua lomalle. 

Kun hoitaa toisia, kasvaa aina itsekin. Saa pohtia ja kokea niin paljon. 

Ehkä omaa tai toisen luontoa ei tarvitse koskaan voittaa, vaan sitä täytyy oppia koskettamaan pehmein käsin. 

 Viisaus, tieto ja totuus eivät ole jossain kaukana. Ne odottavat sisällämme, vaikka tie noiden luokse kulkeekin usein monien mutkien kautta. Matkan varrella joutuu kysymään: Milloin on aika katsoa sisäänpäin, milloin ulospäin? Milloin lakata katsomasta ja milloin päästää irti? Siinä taitaa piillä yksi elämän suurista kysymyksistä. 

Harvoin olemme tarinoissamme vain uhreja, sankareita tai roistoja. Useimmiten olemme vähän kaikkea. Ja silti niin paljon enemmän. 

Kun mieli kirkastuu ja sydän kuuntelee, suunta löytyy.

Ja vapaus näyttäisi alkavan vasta siitä hetkestä, kun ymmärtää, mistä kohtaa on ollutkaan kiinni. Kohdan löytäminen vaatii syvää herkkyyttä ja haavoittuvuuden tilaa, eikä se ole useinkaan mielelle kovin ilmeinen. 

Näiden ajatusten myötä:

Ihanaa kesää.

Lomailen 27.6.-2.8. 

Podcast-vierailu Aina Toivoa -podcastissa. Keskustelua kriiseistä ja traumoista ja niiden hoitamisesta. Niin paljon olisi voinut aiheesta puhua ja paljon jäi sanomatta. Yhtenä asiana haluaisin lisätä, että traumatisoituminen tunnistetaan yhä huonosti. Monet traumatisoituneet ovat myös hyvin pärjääviä ja ulkoisen kuoren taakse ei valitettavasti aina nähdä. Jakson lopussa on pieni mielikuvaharjoite. Tässä linkki jaksoon:

Kevät nojaa kaihtimiin, valo siivilöityy huoneeseen kuin kysymys, johon en vielä vastaa.

Se osuu kirjahyllyn selkämyksiin, nostaa pöydän lasista esiin sormenjäljet, tomun, sen mitä ei huomannut talvella.

Lisääntyvä valo ei kysy lupaa. Se paljastaa meissäkin hiljaiset varjot nurkissa, oksat, jotka kurottavat vinoon, hauraat neulaset, joita ei haluaisi näyttää. Ja silti: vain valossa voi nähdä, mistä kohtaa kasvu alkaa.